Toinen vaellusviikko alkaa mieli hieman haikeana -osaan tämän mitä teen: puran leirin, vaellan ja illalla leiriydyn, mutta vailla kohokohtia. Kun ajatukset ovat lähteneet väärille urille, niin niiden ohjaaminen on enää vaikeaa. Maasto on kaunista, olen yksin, mutta sielu ei syty hengittämään tunturin tahdissa. Leiripaikkaa joudun etsimään tovin.
Uuden päivän päätän viettää kulkemalla Isdalenin kautta ja leiriytyväni jo joskus aiemmilla retkillä katsomaani paikkaan.
Isdalen on karuudessaan kaunis ja leiripaikka varsin onnistunut: nurmea, jokiuomia ja ihmeteltävää illaksi -onneksi ei enää sada ja aurinkokin kurkistelee hetkittäin pilvien takaa.
Aamulla kulkuhammasta hieman kolottaa, joten päätän antaa jalkojen viedä: Pältsan kautta alas Kummaenoa ja taas ylös tunturiin. Välillä tihuttaa vettä, välillä saattaisi jopa kirkastua, illalla sade muuttuu kuitenkin jatkuvaksi. Leiripaikan löytämisessä on melkoisia ongelmia, mutta lopulta sattuma tuo eteen riittävän ison tasaisen paikan teltalle.
Uusi päviä alkaa sumuisena, enkä oikein tiedä olisiko suunnittelemani reitti mukava kulkea näkemättä oikein mitään. Nousen kuitenkin korkeammalle ja viriävä tuuli puhaltaa sumun pois. Poluton reitti on mielenkiintoinen kulkea.
Iltapäivällä keli kirkastuu ja päätänkin kulkea ylös Breiddalenia -laakso onkin jälleen yhtä pusikkoinen, kuin ennenkin. Hyvä leiripaikka löytyy vasta avotunturista.
Kuten aiemminkin, niin jälleen aamu on sumuinen. Suunnittelemani reitti on tosin helppo, joten sumusta ei ole merkittävää haittaa. Kuljen pätkän tietä pitkin, pohtien nousisinko ylös tunturiin kulkemaan. Ilma kirkastuu ja päätän kiivetä mahdollisesti hyvinkin kiviseen maastoon. Päätös paljastuu virheeksi maaston muuttuessa vaikeaksi kulkea -jyrkänteitä hidastamassa kulkua, isokivistä rakkaa -lisäksi sade alkaa uudelleen.
Kiroan huolimatonta reitin suunnittelua ja pusken eteenpäin -maasto on varsin erilaista, kuin alueella yleensä. Vasta illalla lasken reppuni selästä tasaiseen ja suojaiseen maastoon. Menneet kolme päivää tuntuvat jaloissa: vahingossa matkaa onkin taittunut lähes sata kilometriä.
Lähes jokainen aamu on ollut nuhjuinen, eikä tämäkään aamu tee poikkeusta. Vaeltaminen tuntuu pakkopullalta, eikä maastokaan tarjoa mitään virkistävää -aivan hyvin voisin kävellä jo pois, mutta päätös olla täydet kaksi viikkoa tunturissa pitää.
Aurinkokin pilkahtaa välillä, mikä piristää mieltä. Leirin laitan tuttuun paikkaan.
Viimeiseen vaelluspäivän puolikkaaseen ei mahdu suuria tunteita.
Reissu on varmasti yksi niistä, jotka alkavat tuntua onnistuneelta ja antoisalta vasta pidemmän sulattelun jälkeen. Vaelluksessahan ei ollut mitään vikaa, vain vaeltajan asenne oli väärä.
Kamera: Samsung Xcover 271. Kuvankäsittelyohjelma: GIMP
Ilman täydennystä 