Varusteiden pohdinta on aaltoliikettä: vuoroin varustelista kasvaa ja vuoroin kutistuu. Jokaista kevyempään kuormaan johtavaa askelta seuraa kaksi askelta takaisin kohti painavampaa kuormaa. Jotkin kehitysaskelleet onnistuvat kerralla, kuten itselläni sadeasun vaihtaminen kevyeeseen Paclite-kuoriasuun -sain enemmän, mutta en menettänyt mitään. Samoin siirtyminen kevytmajoitteeseen näyttää olevan valmis: tarvetta 880-grammaisen suojan vaihtamiseen ei ole -kevyempi ei suojaisi riittävästi syksyn myrskyissä, eikä painavampaan ole syytä.
Välivaiheiden kautta siirtyminen kohti yhä yksinkertaisempaa varustusta on hidas ja ennen kaikkea kallis projekti. Suurin este on kuitenkin oma mieli: väärät käsitykset ja suppea, rajoittunut ajattelut tuntuvat harteilla suurempana taakkana. Tulisiko varusteiden olla hyvän näköisiä ja tunturiuskottavia? Mitä oikeasti tarvitsen?
Ulkonäöllä ei pitäisi olla juurikaan merkitystä, ovathan reittini suosittujen maastojen ulkopuolella. Ulkonäöllä on kuitenkin merkitystä, sen myönnän -kuitenkaan en tiedä, miksi näin on.
Tarpeet ovat todellisuudessa varsin vähäiset: ruokaa ja suoja. Suoja on avotunturissa liikuttaessa kannettava selässä, kuten ruokakin. Asetan itselleni tavoitteeksi puristaa minimilista niistä varusteista, joita ehdottomasti tarvitsen -listan niistä varusteista, joita ilman joutuisin keskeyttämään vaelluksen.
Minimilista voi olla järkevä lähtökohta tällaisen tavoitteellisen reissun suunnitteluun. Tunnistetaan perustarpeet ja mietitään mitä pitää olla ehdottoman minimissään, jotta ne juuri ja juuri täyttyvät (valitulla turvallisuusmarginaalilla). Sitten kasataan kamat ja mietitään, että vaikka fyysiset minimivaatimukset täyttyvät, tuleeko niiden kanssa henkisesti toimeen. Jos tulee niin hyvä, jos ei niin pitää säätää ajatuksiaan tai varusteitaan. Jälkimmäinen on usein paljon helpompaa. Rajoittava realiteetti on tietysti jo olemassa olevat varusteet ja vaihtamisen vaiva. Tähänhän voisi varmaan soveltaa transaktiokustannusajattelua. 😉
Tuo varusteiden ulkonäkö tai oma mielikuva varusteista on kiusallinen seikka. Luulen, että se vaikuttaa lähes kaikkien varustevalintoihin. Vaikka kukaan ei olisi näkemässäkään ei olo ole mukana missä tahansa varusteissa. Muotiretkeilijä haluaa kauden viimeisimmät mallit kauden väreissä viihtyäkseen maastossa, muuten olo on vaivaantunut. Perinnevaeltajan mielestä rungoton kevytreppu näyttää epämukavalta rimpulalta ja aiheuttaa kalvavaa epävarmuutta, joka voi pilata reissun. Mutta mitä ns. suorittaja todella haluaa varusteiltaan? Pelkkä suorituskyky ei aina ole henkisesti riittävän tyydyttävää. Vaikka itse Primaloftista ja Cubenfiberista ommeltu modulaarinen taukovaatetusnukkumisjärjestelmä voi olla kevyin mahdollinen voi epävarmuus silti kalvaa mieltä…
Nyt takaisin ompelukoneen ääreen. Aiheena silnylonin ompeluharjoitukset. Luvassa on taas ompelua aika tiukalla aikataululla kun kangastilaus tupsahtaa kotiin, joten kuviot pitää olla selvillä sitä ennen.
PS. Yksi askel eteenpäin ja kaksi taaksepäin on ehkä vähän pessimistinen ilmaus, siinähän repun paino vain nousee kohti äärettömyyttä. Oikeampi malli voisi olla sellainen, jossa siirrytään kaksi askelta kevyempään ja sitten askel takaisinpäin. Ja käytännössä askeleet pienenevät joka kerta eli lopulta lähestytään repun painon alarajan raja-arvoa.
Hitto! Kirjoitin pidemmän kommentin kuin mitä alkuperäinen viesti oli. 😀
Jättämällä pois nykyisistä varusteista ne, jotka eivät ole välttämättömiä, reppu kevenisi 1500 grammaa. En vain osaa päättää, miten karua toimintaa haluan. Välttämättömiä eivät ainakaan ole:
-Taukovaatetus
-Risukeitin
-Maavaate
-Silkkilakana/uniasu
Taukovaatteita ei tarvita, jos ei ole taukoja ja päivät ovat täysiä. Keitintä en välttämättä tarvitse. Maavaate on vain suojaamassa varusteita, sinällään turha. Silkkilakana/uniasu vain suojaa makuupussia likaantumiselta.